Anna Krogeruksen uusi näytelmä on saanut innostuneen vastaanoton Kajaanin Kaupunginteatterissa.


















Kuvassa Teija Töyry (Minna), Irma Junnilainen (Ritva) ja Mika Silvennoinen (Adam). Kuvaaja: Irja Samoil.

Kantaesityksen on ohjannut Irene Aho. Tämä on hänen ja Anna Krogeruksen neljäs yhteistyö.

Anna Krogeruksen koskettava uusi näytelmä on tiukasti kiinni tässä ajassa

Ei tarvitse olla kummoinen ennustajaeukko nähdäkseen, että Anna Krogerus on jälleen kirjoittanut näytelmän, jolla riittää lähivuosina vientiä. Onnekas se teatteri, joka ehtii seuraavaksi napata Kajaanissa kantaesityksensä saaneen tekstin.

Kuin ensimmäistä päivää antaa äänen niille ihmisille, jotka eivät tässä kustannustehokkuutta ja tuottovaatimuksia kumartavassa ajassa tule kuulluiksi.
Sinikka Viirret (Kainuun Sanomat)

Fernando Krapp kirjoitti minulle kirjeen on Tankred Dorstin monimielinen kolmiodraama omistamisesta, alistamisesta ja rakkauden nälästä.

Kuvassa Julia (Lotta Huitti). Kuva Ulla-Mari Lindström

Kuopion Kaupunginteatterin Studioon tämän Jukka-Pekka Pajusen suomentaman näytelmän on ohjannut Riku Innamaa.

"...teksti on upea, suorastaan kaunis. ... Fernando Krapp kirjoitti minulle kirjeen on mielenkiintoinen kudelma ihmismielen heikkouksia. Se on monitasoinen ja mittava näytelmä, tragedia, joka kärsimyksen, kamppailun ja riippuvuuden tiimellyksessä kysyy, kuka lopultakin nujertaa kenet.

Maija Voutilainen (Iisalmen Sanomat)

Laura Ruohosen näytelmien hienojen tanskalaisnäyttelijöiden toteuttama lukutapahtuma sai innostuneen vastaanoton.

Birgita Bonde Jensenin kääntämä Ene (Yksinen) ihastutti hienoilla naisrooleillaan Lisbet Gajheden ja Stine Schröder Jensenin tulkitsemina. Tanskannos on ilmiselvästi tavoittanut tekstin nyanssit, huumorin ja vakavat sävyt, yleisön reaktoista päätellen.

Dronning K (Kuningatar K:n) pääroolissa Julie Carlsen otti haltuunsa näytelmän nimiroolin monitasoisesti. Käännös on Rene Semberlund Jensenin.

Tämän onnistuneen tapahtuman oli järjestänyt Kööpenhaminan Suomi-instituutti, joka Esa Alanteen johdolla on kiitettävästi tehnyt suomalaista nykydraamaa tunnetuksi Tanskassa. Kiitos kuuluu myös Tuula Eskelandille, jonka työ näytelmänkääntäjien kouluttajana Kööpenhaminan yliopiston suomenkielen osastolla kantaa arvokasta hedelmää.

Cezariksen ohjaus Albert Camus'n näytelmästä avaa teatterin uuden näyttämön Suvilahden voimala-alueella.


















Kuvassa Marika Parkkomäki, Tobias Zilliacus ja Dick Idman. Kuva Nicke von Weissenberg.

"Viiruksen 20-vuotisjuhlaesitys Caligula on yllättävä ja vaikuttava väite vastuusta ja syyllisyydestä."

Näin aloittaa Suna Vuori arvionsa Helsingin Sanomissa ja päätyy toteamaan:
"Yhdentekevien, vaarattomien, helposti sulavien eistysten vuossa Viiruksen Caligula uhmaa valtavirtaa.
Se on tinkimätöntä, yleisöä kosiskelematonta, omantunnon tarkkaa teatteria. Taiteellinen väite ... jota ei voi sivuuttaa olankohautuksella."

Hufvudstadsbladet puolestaan suitsuttaa esitystä näin:

I Cezaris regi blir Albert Camus pjäs Caligula en hisnande resa in i ondskans och maktfullkomlighetens virvlar.

Genom att på det här sättet splittra det fasta subjektet (personen Caligula) och därmed också intrigen till en egenskap som omfattar hela föreställningen blir Caligula-gestalten både det ondas princip och en kollektiv skuld, ett dialektiskt spel med en kontrapunktisk dimension.

Här utnyttjar Cezaris således både den postmoderna splittringsmetoden och den brechtska distanseringseffekten då skådespelarna suveränt, samspelt, otroligt skickligt och smidigt byter roller. De bryter intrigen och spelar ut hela den dramatiska repertoaren. Genomgående, under den två och en halv timme långa föreställningen, är samtliga skådespelarestarkt och lysande närvarande på scenen i sina olika roller.
(Elisabeth Nordgren, Hufvudstadsbladet)

Nuorten soisi virtaavan katsomaan Enda Walshin näytelmää Akseli Ensemblen toteuttamana. 
















Kuvassa Kaisa El Ramly ja Eero Milonoff. Kuva Laura Malmivaara.

Akseli Ensemble esittää näyelmää Hurjaruuthin tilassa Kaapelilla.
Taitavasta suomennoksesta vastaa Aleksi Milonoff.

Kahden 17-vuotiaan katkeamattomaan puheeseen sisältyvät erilaiset tasot ja tyylit, tyhjät fraasit ja omalakiset ilmaukset tuovat hyvin esiin sen sisäisen myllerryksen, josta purskahtaa ilmoille milloin hallitsematonta vihaa, milloin vereslihaisen herkkiä rakkaudentunnustuksia.

El Ramlyssa on lepattavaa haavoittuvuutta ja Milonoffissa räjähtävää arvaamattomuutta, mikä tekee heistä erinomaisia, vahvasti läsnäolevia tulkkeja näille päältä koville mutta pinnan alta hauraille, yhtä aikaa hauskoille ja surullisille hahmoille.
Suna Vuori (Helsingin Sanomat)

Juha Jokelan näytelmä on saanut Tvazz-teatteriryhmän toteuttamana ylistävät arvostelut.


Arvostelussa todetaan, että Fundamentalisti on erittäin hyvinkirjoitettu psykologinen draama  uskosta, oikeassaolemisesta ja ihmisten keskinäisestä vastuusta. Tvazzissa nähdään ajatuksiaherättävä toteutus. Näytelmä asettaa taitavasti kysymyksen siitä, kuka on fundamentalisti. Mutta kyse on paljosta muustakin kuin uskonnosta. Kyseessä on myös hienosti kirjoitettu näytelmä ihmisistä ja ihmisluonnosta. Uskosta käytävään keskusteluun kietoutuu myös todellisen rakkauden etsintä ja yritys löytää ja voittaa toisen ihmisen luottamus.  

"Älkää menettäkö tätä ainutlaatuista elämystä" hehkuttaa paikallinen lehti arvostelun lopuksi.
(Mikkjal Helmsdal, Sosialurin)

 

Hapankomedia Skytölän veljesten kytkykaupasta on Heli Laaksosen esikoisnäytelmä. 

Kyseessä on tamperelaisten teatterien yhteistuotanto ja Mansen uusin jäynä turkulaisille.

Vitsikäs ja surumielinen, hauska ja liikuttava kulkevat ripirinnan tässä kutkuttavassa näytelmässä,  jonka lounaissuomalainen kieli on hupaisan lyhyttä ja sukkelaa. Komediaa tähdittää ainutlaatuinen näyttelijäryhmä, kun estradin valtaavat sisko ja sen veli ja ”sisko ja sen veli” eli Eila Roine, Esko Roine, Tuija Ernamo (TT) ja Ilmari Saarelainen (TTT).

Hel Laaksonen kertoi lehdistötilaisuudessa näytelmästään:

Hyvinki erisialuse velipoja alottava uure elämä ja perustava sekatavarakaupa iha omast pääst. Petter o vaihtelevaine ko säämiäs, Simo taas tykkä et varma huano on ain paremp ko epävarma hyvä. Kyljyslaaris o myynnis betoniporssai, porakone o samal hyllyl kiiltokuvien kans. Ja asiakkaiki lappa, niin taik kaks ainaki: suursyrämine Sepe-täti iha naapurtalost ja matalakasvune Maria, TV:st tuttu typy.

Ko hyvä aikomus ja huano tulos yhristyvä. Ko aurinkonkeltanen kuu ja ukkospilvesinise uikkari kuivuva narul viäretyste. Ko järje valo, kiäle ilo ja syrämen palo hehkuva. Ko tule see päiv, et kaik pahantahtosuus ja katkeruus o mailmast karonnu. Ni mitä jää? Lukkosula kuitenki ja lumppenkukkassi.

Huam! Täsä näytelmäs ei juara viina eikä olla ilkitemulkite. Kukka ei myäskä kettä lyä - vaik syyt olis ja miäl tekis.

Nyt jännitämme sitä, miten sujuu Tampereella turun murre.

Kuin ensimmäistä päivää on tragikomedia hoivatyön arjesta vanhusten hoitokodissa, täynnä mustaa huumoria.
Näytelmän päähenkilö, Ritva, on viisikymppinen perushoitaja, joka puurtaa kutsumusammatissa, jatkuvien säästötoimien paineessa, ilman vakituista työsopimusta. Ritvan työtoverit ovat toisia pätkätyöläisiä, sivareita ja työllistettyjä, onpa joukossa yksi maahanmuuttajakin. Näytelmä kertoo siitä, miten tämän päivän työelämä, erityisesti kurjistuvalla hoitoalalla, imee vastuuntuntoisesta ja kiltistä ihmisestä kaiken irti, ja pahimmassa tapauksessa heittää tämän sitten menemään, nuoren ja koulutetun tykinruuan tieltä.

RITVA: Kakskytviis vuotta mä oon tehny tätä työtä. Että jos tän viikon vielä jaksaa ni sitte, jos kesään vielä jaksaa ni sitte. Mikä se on se sitte? Entä jos sitä ei ole olemassakaan? Jos ei koskaan tulekaan mitään toisenlaista, aina vain tätä samaa. Päivät vierii ohi ku junan vaunut, ja minä en pääse kyytiin.

Anna Krogerus kysyy näytelmässään, miksi elämme todellisuudessa, jossa sekä nuoret että vanhat tuntuvat musertuvan heille asetettujen vaatimusten alle? Ennen teimme työtä saadaksemme leivän pöytään. Nykyään ruokaa on enemmän kuin koskaan, mutta syödä emme ehdi, koska meidän on lakkaamatta tehtävä työtä, ajateltava työtä, puhuttava työstä… Miksi työelämästä on muodostunut sotatila, jossa selvitäkseen, on kyettävä karjumaan "ei!" joka suuntaan? Ja mille meidän loppujen lopuksi tulisi sanoa ei? Juoksemme kaikki samassa oravanpyörässä, mutta missä on sen moottori?

TAIMI (Lepolan asukas, 95v.) Miks ei asioita saa sanoa niinkun ne on? Nuoruuski päättyy nykyään viiskymppisenä, ja sen jälkeen tulee sitte keski-ikä, ja sitte joku ihmeen kolmas ikä ja sitte vielä neljäs. Eikö ihminen tosissaan saa olla vanha ennen ku se makaa taju kankaalla jossain kroonikko-osastolla? Sielläkö se vanhuus ja viisaus tänä päivänä punnitaan? Eikä se ite asiaa mikskään muuta, vaikka sanoittais olevamme laskuvarjojääkäreitä koko porukka. Vanhoja ollaan ja kohta kuollaan.

Kirjailija väittää meille länsimaiselle nykyihmiselle olevan tunnusomaista eläminen jatkuvan riittämättömyyden tunteen vallassa. Peruskokemuksemme on, ettei meillä ole oikeutta olla olemassa. Vielä. Ensin on oltava vähän hoikempi, tehokkaampi ja täydellisempi. Emme me tietenkään myönnä haluavamme olla ikuisia voittajia, mutta jokainen meistä kiitää mieluummin avoautossa aurinkolasit päässä pitkin kuumaa asvalttia, kuin kököttää laitoksen vessassa pääsemättä pöntöltä ylös ilman vieraan ihmisen apua. Vai mitä? Sitä mikä on joskus edessä, emme halua ajatella vielä. Siis sairaus ja kuolema piiloon, ja eikun baanalle!

MARA (sivari, 20 v.) Tiäks – ei tää villi nuoruuskaan mitään ihan herkkua oo. Sitä on tavallaan samassa tilanteessa, ku elämän alkumetreillä, sillon ku muutaman miljoonan siittiökamun kans kroolattiin mutsin munatorvessa. No, sillon mä voitin – mut montako kertaa pitää voittaa, et saa oikeesti luvan olla olemassa tässä yhteiskunnassa?

Kuin ensimmäistä päivää on Anna Krogeruksen ja ohjaaja Irene Ahon neljäs yhteinen teos. Kantaesitys on Kajaanin Kaupunginteatterissa 8.12.07.

Ari Wahlstenin ja Juha Hurmeen pari vuotta sitten Q-teatterissa kantaesitetty näytelmä valittiin viiden finalistin joukosta. Raati perustelee päätöstään seuraavasti:

Ari Wahlstenin ja Juha Hurmeen Nelostie räväyttää karnevalistisen näkökulman lähihistoriaamme eikä tyydy edes siihen. Näytelmä viidestä miehestä uurastamassa 35 vuotta tietä halki Suomen avaa lisäksi profeetallisen näyn kohti tulevaisuuden rapistuvaa Suomea. Nelostie käsittelee isot globaalit asiat letkeästi tosikkomaisuuden välttäen eivätkä sen puskahuumori ja rosoisuus nouse pääasioiksi.

Helsinkiläisessä Q-teatterissa kantaesitetty Nelostie on näytelmä, jolla on kapasiteettia toimia koko Suomen isoilla näyttämöillä laajoille katsojakunnille. Se mahdollistaa monenlaiset rohkeankin ohjaajan tulkinnat. Nelostie on kaivattu suomalainen nykynäytelmä houkuttelemaan katsomoihin myös hyödyntämätön voimavara eli nelikymppiset miehet.

Kuljettaessaan toisin kerrottua Suomen historiaa luontevasti mukanaan Nelostie tempaa joukkoonsa niin eri presidentit, viinat kuin urheilukilpailutkin. Vuosikymmenten vieriessä näytelmä irtoaa hienosti realismista ja yllättää puun takaa aina, kun katsoja luulee tietävänsä, missä mennään. Raati haluaa valinnallaan myös rohkaista tekemään enemmän sellaista teatteria, joka uskaltaa tarttua isoihin asioihin.

Valinnan tehneeseen raatiin kuuluivat ohjaaja Anu Saari puheenjohtajana sekä jäseninä dramaturgi Annikki Ellonen, kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola sekä toimitusjohtaja Matti A. Holopainen.

Åbo Svenska Teater on ensimmäisenä Pohjolassa tuonut lavalle Andrew Lloyd Webberin musikaalin Tell Me on a Sunday.

















Kuvassa Marika Westerling. Kuva Robert Seger.

"Åbo svenska teaterin Webber-musikaali Tell Me on a Sunday on mielettömän hyvä, oikeastaan kaikin puolin. Sinkkunaisen mieskaipuuseen perustuva tarina on sinänsä suoraviivaisen yksinkertainen ja kehysmuodossaan arvattavakin, mutta Marika Westerlingin ilmeikkään roolisuorituksen myötä tarinasta muodostuu tärkeä ja koskettavakin.

Vaikka monologimusikaali on läpisävelletty, siitä ei muodostu raskasta, vaan jännite pysyy alusta loppuun. Tunteet ja tunnelmat vaihtuvat tilanteesta toiseen, mutta pohjalla tarina virtaa tasaisesti eteenpäin eikä siitä niin muodoin pääse muodostumaan tilkkutäkkiä."
Atte Tenkanen (Turun Sanomat)