Irlantilaisen Enda Walshin kajahtaneen hauskan ja traagisen näytelmän Suomen kantaesitys Eero-näyttämöllä.

Kaksi vanhempaa sisarta, Breda ja Clara, ovat neljä vuosikymmentä sitten ihastuneet samaan tanssipaikkojen laulajatähteen, ja tältä saatujen rakkaudenlupausten pettäessä he sulkeutuivat pysyvästi taloonsa. Vuosikymmenten häpeä ja elämätön elämä, naisten neljän seinän sisään pakkautunut intohimo, raivo ja riemu purkautuvat merkilliseen rituaaliin, jossa tarunhohtoinen matka Sähköiseen tanssisaliin käydään läpi uudestaan ja uudestaan. Tuo matka täyttymyksen odotuksesta kirvelevään tappioon osoittaa heille aina ja ikuisesti sen lohduttoman tosiasian, että vastasyntyneen olisi parempi pysyä kohdussa kuin tulla osaksi tätä juorujen, ihmisyyttä kutistavien sanojen myrkyttämää maailmaa.

Tämän onnettoman lumouksen murtava surullisen hahmon ritari on näytelmässä kestoahdistunut kalakauppias Patsy, yksinäinen ja hervoton mies, joka kaikkien hämmästykseksi avaa nuorimmalle sisarelle Adalle oven maailmaan jossa kaikki tuntuu hetken aikaa mahdolliselta.

Näytelmän oivaltava suomennos on Sami Parkkisen.

Tuomo Aitta ohjaa Walshin tekstiä tinkimättömällä otteella. Kerronnan tempo on verkkainen mutta ei laahaa. On miellyttävää katsoa näytelmää, joka noudattaa näin tarkasti itse luomaansa kielioppia. Vuotavien putkien ja tukkeutuvien viemärien talosta tulee Aitan ohjauksessa yksi lisänäyttelijä, jonka oikkuihin pitää reagoida nopeammin kuin ihmisten huoliin ja murheisiin. Teksti herättää kysymyksen siitä, missä määrin me kaikki olemme rooliemme vankeja. On jotenkin turvallistakin mieltää itsensä oman kohtalonsa uhriksi. Roolista poistuminen on riski, sillä ulko-oven takana yksilö joutuu maailman karsinoimaksi.
Sähköisen tanssisalin näyttelijäntyö on parasta A-luokkaa, äärimmilleen viritettyä läsnäoloa.
Ilkka Kuosmanen (ESS)

Rovaniemen teatterin erilainen, karnevalistinen sotakuvaus Leiri maailman laidalla saa loistavat arvostelut. 


Lauri Siparin dramatisoima teos pohjautuu Seppo Saraspään romaaniin. Se kertoo merkillisen, veijarimaisen tapahtumasarjan toisen maailmansodan jaloissa pohjoisella vankileirillä. Leirin sattumukset nostavat esiin inhimilliset selviytymiskeinot äärioloissa. Hersyvän, pisteliäänkin huumorin kautta ne saavat katsojan pohtimaan toveruutta sekä sodan syitä ja seurauksia.

Taava Hakala saa Saraspään traagisen huumorin elämään yllättävällä tavalla. Meno yltyy chaplinmaiseksi iloitteluksi.
Kari Lunnas (Pohjolan Sanomat)

Kaiken kaikkiaan tämä oli hieno esitys.... ihmisen pienuus erämaan keskellä oli ihan konkreettisesti läsnä lavalla... Näytelmä oli kokonaisuudessaan parhaimpien veijaritarinoiden veroinen, älyn ja nokkeluuden voitto.
Titi Honkanen (Uusi Rovaniemi)

Susi sisällä näytelmän kantaesitystä TTT:ssä siivittävät "mahtavat näyttellijät ja napakka dialogi".


Kuvassa Tuula (Kaisa Mattila). Kuva Andreas Janett

Vesa on täydellinen aviomies. Hän laskuvarjohyppyyttää vaimoaan Tuulaa synttäreillä, ostaa kukkia ja kalliita astioita, ei juo, ei lyö, puhuu ja pussaa. On hyvä isä kahdelle lapselle, oikea luottojätkä ja insinööri. Mutta.

Jossain sunnuntaisten Porvoon asuntonäyttöjen, Ikean, insinööritoimiston ja perhetapaamisten välillä Vesa ehtii suutelemaan vierasta naista Mannerheimintielle. Oliko tämä ihan ensimmäinen kerta? Mikä miestä vaivaa? Ja miten siitä vaivasta selviytyvät vaimo ja lapset? Onko tyhjyys täytettävissä?

Susi sisällä on yllätyksellinen komedia tämän päivän ihmissudesta. Perheellisestä sellaisesta.

...Hauskan näytelmän Lymi on kirjoittanut. Hän osaa tehdä terävää, näyttelijöiden suuhun sopivaa tekstiä, joka vilisee värikkäitä kielikuvia ja tiivistää repliikin sisällön tarkaksi sivallukseksi.
Lymi ei vatvo motiiveja, vaan on kiinnostuneempi seurauksista kuin syistä. Hänen räiskähtelevä, ryöpsähdyksinä etenevä dramaturgiansa heijastaa osuvasti henkilöiden sisäistä myllerrystä.
Jussi Suvanto (Aamulehti)

Parhaillaan Saksassa meneillään olevassa Nordwind-festivaalissa esitellään pohjoismaista teatteria.

Viime viikonloppuna peräti kaksi iltaa oli omistettu Kristian Smedsin tuotannolle. Sitä esiteltiin niin teatteriesityksinä kuin filmi- ja videotallenteina. Esityksenä nähtiin mm. Sad Songs from the Hearth of Europe.

Mika Myllyahon Kaaoksesta nähtiin otteita työpajan pohjalta yhdeksän näyttelijättären voimin. Paniikki esitettiin lukudraamana.
 

 

Arto Paasilinnan romaanin riehakkaan sovituksen Jyväskylän kaupunginteatterissa on kirjoittanut ja ohjannut Anssi Valtonen ja säveltänyt Pauli Hanhiniemi.


Jyväskylän kaupunginteatterin kantaesitys on saanut modernin kansanmusikaalin muodon ja tyylilajin. Tulkinta on kaikkinensa kiehtovan naiivistinen ja sadunomainen.

Ohjaaja Anssi Valtosen dramatisoima ja Pauli Hanhiniemen säveltämä näytelmä luottaa sekä tarinan vahvaan visuaalisuuteen että musiikkiteatterin tunnelmalliseen lumoon ja selkeään kerronnallisuuteen. Kansanmusikaalissa on tärkeätä elävien ja mieleenjäävien tyyppienja henkilöhahmojen läsnäolo vähän niinkuin Suomi-filmissä aikoinaan. Ja niitä Jyväskylän esityksestä löytyy roppakaupalla.
Hannu Waarala (Uutispäivä Demari)

Jyväskylän kaupunginteatterin toteutus on melkein kuin morsiamen hääpuku. Se sisältää jotakin vanhaa ja jotakin uutta. Vanhaa on teksti, tarina, joka seurasi hullun myllärin ja tomeran kerhoneuvojan haurasta rakkautta. Uutta oli riehakas sovitus: näyttämö loisti niin lavastuksen kuin puvustuksenkin osalta, ja osansa värikylläisyyteen toivat vinhasti asujaan vaihtavat taitavat tanssijat.

Ulkoisen loiston jätti kuitenkin varjoonsa esitykseen tilaustyönä sävelletty musiikki. Pauli Hanhiniemen sävellykset, Jyrki Heikkilän nerokas sovitustyö ja huippuammattilaisista koostuva orkesteri ottivat yleisönsä. Musiikista muodostui esityksen punainen lanka, joka kantoi alusta loppuun. Se hengitti samassa tahdissa tarinan kanssa, se ilmensi tunnelmia kipeänkauniista painostavaan ja toiveikkaasta tuomitsevaan.
Maija-Liisa Westman (KSML)

Harmonia on monikerroksinen päätös Mika Myllyahon trilogialle, jonka aikaisemmat osat ovat Paniikki (2005) ja Kaaos (2008).

Kuvassa avopari, ohjaaja Olavi (Kari Heiskanen) ja lavastaja Saara (Tiina Lymi). Kuva:Tanja Ahola

Mika Myllyaho on käsitellyt näytelmäsarjassaan peruskysymyksiä: Miten pitäisi elää? Miten käsitellä omia pelkojaan? Mistä nousee henkilökohtaiset aggression tunteet? Samalla näytelmät ovat käsitelleet ystävyyttä ja rakkautta.

Harmonia on rankka komedia työstä ja sen merkityksestä ihmiselle. Työ on usein arvo, joka määrittää ihmistä. Minkä arvoinen on ihminen joka ei tee mitään? Onko hän tarpeeton? Harmonia kertoo myös työuupumuksesta, sekä siitä hinnasta jonka ihminen joutuu maksamaan, jos työ ajaa oman terveyden ohitse.

Ryhmäteatterin kantaesityksestä 10.9.2009 kirjoittaa Lauri Meri Helsingin Sanomissa:

Näytelmällä on erittäin selkeä rakenne, suorastaan klassisen tasapainoinen. ... Se tarjoaa selkeän juonirakenteen, mutta myös vahvan ja monitulkintaisen vertauskuvan, josta Myllyaho ottaa irti kaiken mahdollisen.

Myllyahon huippuunsa viety muodon hallinta ja teemojen monitasoisuus innostaa tarkastelemaan näytelmää koko hänen teatteriuransa suhteen.

Kari Heiskanen onnistuu kääntämään mittavan ilmaisutehonsa yhdeksi roolihenkilönsä puolustautumiskeinoista ja rakentaa sen taakse yllättävän herkän ja hauraan henkilökuvan.

Tiina Lymi ... ja Juha Kukkonen täydentävät esityksen epäharmonian paradoksaalisen eheäksi kokonaisuudeksi.

Helsingin Kaupunginteatterissa juuri ensi-iltansa saanut Kuilu kirjailijan itsensä ohjaamana tuo perheen sisälle suuret globaalit ongelmat, ihmiskaupan ja hyväksikäytön.

Kuilu on Lampelalle tuttuun tapaan muodoltaan tiukkaa ja perinteistä draamaa, jossa ruoditaan nykyihmisten tyhjyyden kokemusta ja yritystä pärjätä raaistuvassa maailmassa. Näytelmä lepää kompaktin muodon, sujuvan dialogin ja vahvojen (nais)roolien varassa. Kiinnostavimmaksi nousee äidin ja tyttären konflikti. Äiti on uhrannut moraalinsa tyttärensä puolesta, mutta se ei Miialle riitä, vaan tukahduttaa tyttären.
Eeva Kemppi (TS)

Näytelmä ei viihdytä eikä saarnaa, ei keksi mukavia koukkuja pehmentääkseen sanomaansa. Siinä moraliteetti ja tragedia lyövät kättä; pienessä valinnassa näkyy koko maailman rakentuminen. Kun Kuilun mieleltään järkkynyt Jani-poika (Sami Hokkanen) sanoo, että Suomen älymystö on kaksi bloggaajaa K-junassa tai hämäräperäinen Antti (Oskari Katajisto) pohtii, että länsimaiset ihmiset ovat oman elämänsä turisteja, tietää olevansa tekstin suhteen hyvissä käsissä. Lampela tietää, mitä kirjoittaa.
Maria Säkö Uusi Suomi

Sydänmaa (2005) oli Ari-Pekka Lahden varsinainen läpimurto näytelmäkirjailijana. Parhaillaan Suomen Kansallisteatterissa esitetään näytelmää Kaukana paha maailma ja Kokkolaan on tulossa Metsästäjä. 
Se pohjautuu Ari-Pekka Lahden yhdessä isänsä Seppo Lahden kanssa kirjoittamaan romaaniin.

Sydänmaan kantaesityksestä Helsingin Kaupunginteatterissa 2005 kirjoitti Kirsikka Moring arvostelussaan:

Koskettava teos ketjuttaa karheita elämäkertoja, tarinoita korpimaiden elämästä eri sukupolvien katsannossa. Se on kuin paisuva balladi siivettömien "ihtiriekkojen" räpiköinnistä sänkipelloilla ja lepikoissa, tai herätyskokous, jossa perkeleitä ajetaan ihmisistä loveen langettavan loitsun voimalla. Lahti on kirjoittajana suuri sanaan eläytyjä. Hänen tekstinsä intensiteetti ja voima kulkevat saarnamiehen lieskoja nostattavalla (geneettisellä?) ääriasteikolla. Nyt ei ilmaisua sensuroida, pala, kärvistele ja kirkastu. Mutta hän kirjoittaa myös syvältä arkkityyppistä suomea, alkuvoimaista kieltä, jonka kauneus ja synkkyys satuttaa.

Nyt Ari-Pekka Lahti on muokannut teostaan dramaturgisesti entistä tiiviimpään muotoon, Vaasan Kaupunginteatterin ja etenkin ohjattuaan näytelmänsä Kokkolan Kaupunginteatteriin keväällä 2009.

Parhaillaan Suomen Kansallisteatterissa esitetään hänen näytelmäänsä Kaukana paha maailma. Se on näytelmä seitsemästä nykyajan suomalaismiehestä. Miesten nimet ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. He ovat koulutettuja, urbaaneja, itsetietoisia ja heillä on mahdollisuus nauttia täysin rinnoin korkeasta elintasosta, mutta elämänhallinta heiltä tuntuu olevan pahasti hukassa.

Ari-Pekka Lahti on erinomainen oman sukupolvensa tulkki. Hänellä on myös kyky hämmentää historiaa ja löytää sieltä sattumia hyödynnettäväksi.
Kaarina Naski (Länsi-Uusimaa)

Ari-Pekka Lahden suorapuheinen teksti on ennen kaikkea hauska ja särmikäs, holtittomien päähänpistojen hyväntuulista teatteria. - - Tuomo Aitan äärimmäisyyksiä harrastava ohjaus pitää veljekset liikkeessä ja näytelmän intensiteetin korkealla, vaikka kohtauksesta toiseen poukkoileva teksti ei todellakaan noudata mitään klassisia draamankaariajatuksia.
Ilkka Kuosmanen (Etelä-Suomen Sanomat)

Kannattaa myös muistaa parin vuoden takainen Loppukilpailu: Ari-Pekka Lahden KOM-teatterille kirjoittama Loppukilpailu on ääriasentoon kääntyvän mustan huumorin läpäisemä kertomus nyky-Suomesta.
Kirsikka Moring, HS) 

TEAKissa oppilastyönä toteutettu Kiisonin puro (2003) odottaa myös varsinaista kantaesitystään. 

Helsingin Kaupunginteatterin Maija Poppanen on koko perheen musikaali, joka "toimii myös lämminhenkisenä puheenvuorona sadun, ihmeen, ikuisuuden ja rakkauden puolesta."















Kuva Tapio Vähätalo

Hans Berndtsson on ohjannut suurelle näyttämölle perinteisen, mutta mitä ihastuttavimman, lämminhenkisimmän ja mukaansatempaavimman koko perheen musikaalin. Richard M . ja Robert B. Shermanin alkuperäinen musiikki sekä George Stilesin ja Anthony Drewen uudet laulut ja musiikki kuljettavat kuulijaa tunnelmasta toiseen. Välillä musiikki saa naurun kuplimaan vatsassa, välillä se nostaa liikutuksen kyyneleet silmiin. Tuttuja, tarttuvia melodioita on ilo kuunnella kovatasoisen orkesterin soittamana.
Annina Karhu (TS)

Den som går ut från Mary Poppins utan ett leende på läpparna har ett hjärta av sten.
Mats Liljeroos (Hbl)

Joensuun kaupunginteatterissa esitetään parhaillaan "musiikillista seikkailunäytelmää" Saapasjalkakissa ja ihmeellinen papupuu.

Ville Sandqvistin kirjoittama ja ohjaama näytelmä yhdistää kaksi klassista satua. Näyttämön täyttää perinteisen sadun kaikki ihmeet myllärin pojasta ja leskiäidistä taikurijättiläiseen ja kuninkaanlinnan loistoon. Musiikin ja äänimaailman teokseeen on luonut Iiro Ollila.

Jaakon oppaana ja illan eläimenä, seremoniamestarina, toimii neuvokas, jopa viekas ja hävytön, siis ei aina niin kunniallinen, mutta tinkimättömän rock/rap & Cat the Cat, ”se, jolla on ne bootsit”.

Pelastuuko Jaakon Äiti Taikurin uunista? Kuka ihme on Carabassin Markiisi? Voiko Jättiläinen taikoa itsensä Hiireksi? Onko Prinsessa enemmän kuin Kaunis? Ja kenelle Kissa myy lopussa Saappaansa? Tämä kaikki selviää tässä koko perheen näytelmässä.

Mukaansatempaavat laulut yhdistettynä toimivaan käsikirjoitukseen takaavat sen, että näytelmä pitää otteessaan.
Hanna-Leena Kunttu (Karjalan Maa)

Joensuun kaupunginteatterin uutuus saa katsojat mukaansa.
Lapset nauroivat ja huudahtelivat... Näytelmä on selvästi suunntaatu perheen nuorimmille, mutta se ei jätä kylmäksi teini-ikäistä tai aikusitakaan. Siitä pitävät huolen toimiva käsikirjoitus, hauska mukaansatempava musiikki ja värikkäät äänitehosteet. ... koko tuoantoarsenaali on tehnyt täyden kympin suoritukset.
Sari Sudensalmi (Karjalainen)